Työelämässä tarvitaan suunnistamisen taitoa – Olemmeko samalla kartalla?

Perinteisen suunnistuksen ja työelämässä navigoinnin välillä on monia yhtäläisyyksiä. Uuden ulkoiluharrastuksen aloittaminen on oivalluttanut minut pohtimaan myös työyhteisön suuntaa ja karttamerkkejä.

Tänä kesänä olen ”hurahtanut” suunnistukseen, kuten ilmeisesti moni muukin some-päivitysten perusteella. Meitä on kolmen naisen kopla, joista yksi sai heinäkuun alussa idean, että mitäs jos kokeillaan suunnistusta. Idea herätti alkuun naurun remakkaa ja villejä muistoja kouluaikojen suunnistuskokemuksista – muistikuvia yläasteen liikuntatunneilta, joissa hölkkäsin sujuvasti liikuntaparini vieressä hänen hoitaessa suunnistuksen. Parini harrasti suunnistusta, joten mitäpä sitä sujuvaa kartanlukua sotkemaan. Tässä kohtaa lienee ilmeistä, ettei kesällä perustetun ”Naiset, jotka kulkevat omia polkujaan” – ryhmämme taitotaso ollut kovinkaan korkea.

Kuka työpaikalla päättää, mitä reittiä mennään?

Suunnistusharrastuksen myötä olen väistämättä tullut pohtineeksi, että suunnistuksen ja työelämän ilmiöt ovat hyvin samankaltaiset. Suunnistuksen osalta olen oppinut, että omaan tahtiin ja omassa aikataulussa se on todella hauskaa, rentouttavaa ja äärimmäisen hikistä puuhaa. Peruskunto on kasvanut kohisten, vaikka yhtään juoksuaskelta ei ole otettu. Rastit löytyvät, vaikka välillä on tullut todella pahoja ”pummeja”. Hämmästyttävintä on ehkä kuitenkin ollut, että ensimmäisen rastin löytyminen on saattanut olla suunnistuksen vaikein kohta. Totuuden nimissä on myös myönnettävä, että joskus on ollut vaikeuksia löytää jopa karttaan merkitty lähtöpiste.

Millaista sitten on työelämän suunnistus? Kenen laatima kartta otetaan työpaikalla käteen tai kuka ja ketkä päättävät, mitä reittiä mennään ja mitkä rastit noudetaan? Entä miten toimitaan siinä vaiheessa, kun huomataan, että yksi rasteista ei meinaa löytyä tai ohi mentiin komeasti?

Perinteisessä suunnistuksessa väsymys, nälkä ja asiaankuulumaton keskustelu vievät takuuvarmasti väärille reiteille. Olen myös huomannut, että hirvikärpäset ovat häiritsevämpiä kuin itikat. Työelämässä joudumme sen sijaan pohtimaan, mitä tehdään, jos joku joukkueesta väsyy tai ollaan eri mieltä suunnasta ja reittivalinnasta? Entä jos edessä on karttamerkkien mukaan ”ylitsepääsemätön jyrkänne”? Kuka, ketkä tai mitkä ovat työelämän hirvikärpäsiä?

Ovatko talouden mittarit ainoa oikea karttamerkki?

Metsässä suunnistaessa huomaat suhteellisen nopeasti, kun reittivalinta on ollut väärä. Kun olet keskellä ryteikköä tai seisot suon silmäkkeessä kengät märkinä, palaute on varsin konkreettisesti havaittavissa. Rastin löytämisen vaikeus näkyy lisääntyvänä hikoiluna, epätoivoisesti metsää haravoivana silmäilynä ja joukkuekavereille huuteluina, että löytyykö. Myös löytämisen riemu on välitön, kun oranssia pilkottaa vihreyden keskeltä. Toki oman jännitysmomentin luo se, onko löydetty rasti oikea.

Mistä tiedämme työelämässä, että reittivalinta meni nappiin tai löydetty rasti on oikea? Erilaiset mittarit ja talouden luvut antavat toki meille nopeaakin palautetta siitä, onko suunta ollut oikea. Nämä ovat tärkeitä palautetta, kun toimitaan toimintaympäristössä, jossa kilpailu on kovaa. Kysymys kuuluukin, että onko meillä mitään mahdollisuutta valita toisenlaista karttaa? Karttaa ja reittejä, missä ei tarvitsisi saada aikaa liian nopeita tuloksia ja suuria voittoja, vaan matkasta ja maisemista ehtisi myös nauttia. Ehtisimme huolehtia, että joukkuekaverit eivät väsy ja kaikilla olisi tunne, että olemme samalla kartalla. Voisimme tarvittaessa palata vähän taaksepäin ja varmistaa, että olemmeko varmasti oikeassa kohdassa ja menossa oikeaan suuntaan.

Treilillä aloitetaan uuden strategian laatiminen lähiaikoina. Taidan ehdottaa, että uuden strategian laadinnassa hyödynnettäisiin suunnistuksen oppeja. Mitä mieltä olette? Olisiko nämä opit sovellettavissa myös teidän työelämänne suunnistukseen?

Sanna Miettinen
työhyvinvointipalvelujen johtaja
050 576 8443
sanna.miettinen@treili.fi